Ukko on koulukaverini Katajanrannan kansakoulusta ja myöhemmin Rovaniemen yhteislyseosta.

Minun isäni on myös sotaveteraani, kymmenen vuotta nuorempi kuin Ukon isä olisi nyt. Hän oli rintamalla koko jatkosodan ajan.

Uskon myös kärsineeni sodan seurauksista, vaikka isä on aina kieltänyt saaneensa traumoja sodasta. Hyvä, että asiasta nyt puhutaan. Siitä suuri kiitos Ylelle ja mm. vanhalle koulukaverilleni Kärkkäisen Ukolle, jonka Paavona opin tuntemaan.

– Kauppis-Jaska (ei varmistettu)

Hyvä, että näitäkin sodan seurauksia tuodaan esille asiallisesti.
Ikäviä heijastuksia on niin moneen asiaan. Paljonko esim. väkivaltarikollisuus kasvoi sodan jälkeisinä vuosina, paljonko tehtiin perheiden pahoinpitelyjä ja vaikkapa miesttappoja pikaistuksissaan humalapäissään, kun veteraanin sekavassa mielessä pinna katkesi syvässä humalatilassa ?

Hyvin suureen massaan sotilaita tapahtumat vaikuttivat myös yleisellä terveyden tasolla.
Onko kukaan tutkinut, miten moni veteraaneista kuoli sydän - ja verisuonitauteihin ennen aikojaan ?
Jossain on todettu, että normaali korkeampi kuolleisuus 1960- ja 1970-luvuilla keski-ikäisten ja vanhempien miesten keskuudessa ei suinkaan johtunut "liiallisesta rasvan käyttämisestä ja huonoista ruokailutottumisista" vaan nimenomaan sodan jälkikaikujen takia.

Kun ihastellaan sotakorvaustuotannon mukanaan myöhemmin tuomia kaupallisia hyötyjä,
kertokaa mitä kaikkea sosiaali- ja terveyspuolella menetettiin tuona aikana, kun kansakunnan
resurssit työvoimasta rahaan oli valjastettu voimavarat imeneeseen vuosien projektiin ?
Moniko vaikkapa tuberkuloosiin tai keuhkokuumeeseen menehtynyt olisi voitu parantaa paremmilla
lääkevarannoilla tuolloin ?

Nämä kaikki heijastuvat monien sukupolvien yli, edelleenkin.

Henkisellä ja konkreettisella tasolla valtion korkeimpien johtajien pitäisi antaa "synninpäästö"
julkisesti sotasyyllisyydestä, asekätkennästä ja muusta pakotetuista roskatuomioista.
Veteraaneja ja sota-ajan ihmisiä ei ole niin paljon jäljellä ja olettehan huomanneet,
että Neuvostoliitto kaatui 20 vuotta sitten, joten suomettuminen tässä kohtaa pitää heti unohtaa.

Ajatelkaa ja toimikaa rehellisesti, tässä ei tarvitse pelätä eikä vilkuilla sivuillensa.
Oikeat Sanat ovat HYVIN TÄRKEITÄ.

– Henkinen Vapautus (ei varmistettu)

Kiitos tästä ohjelmasarjasta! Se on tärkeä muistutus siitä, mitä sodat tekivät silloisille suomalaisille, ja miten ne vaikuttavat meihin kaikkiin edelleen. Muutama vuosikymmen on näissä asioissa lyhyt aika. Itse olen viisikymppinen, enkä itse elänyt sota-aikoja, mutta ne tuntuvat olevan osa elämääni mm. lapsuuden rakkaudettomuutena, puhumattomuutena, pelkona ja vihana.

– T (ei varmistettu)

Sotien vaikutus isovanhempiimme, heidän lapsiinsa ja lastenlapsiin, jotka ovat tämän sukupolven vanhempia.
Muutamasta ikäluokasta moni lapsi ja nuori joutui pakenemaan sotia Ruotsiin Norjaan Tanskaan.

Mitä sodat ovat vaikuttaneet?

Psykiatri Martti Paloheimo ( 1915-2002) oli 60- luvulla ensimmäinen TV psykologi. Hänen ohjelmia seurattiin joka viikko tiiviisti. Maaseuduilla lehmien lysyaikaa muutettiin ohjelman vuoksi.

50-60 luvulla televisioissa oli vain kaksi kanavaa Tv 1 ja 2. Ohjelmat olivat mustavalkoisia, toinen kanavista lähetti väriohjelmaa kerran kuussa.

Psykiatri Martti Paloheimo syntyi Tsaarinvallan aikana. Hänellä oli kosketuspintaa sisällis-, talvi-, sekä jatkosotaan. Hänellä olo kosketuspintaa myös 90- luvun lamaan, sekä näkemystä näiden kaikkien tapahtumien vaikutusta ihmisten ja perheiden elämään.

Paloheimolta ilmestyi vuonna 1992 suppemapi painos kirjasta "Suomalaisen lapsuuden haavat".
Eräs kirjan lukenut naishenkilö kirjoitti Paloheimolle luettuaan kirjan.
"Kiitokset kirjastasi. Luin ja itkin, Tämä kirja pitäisi kuulua ehdottomasti jokaiseen äitiyspakkaukseen, etteivät vanhemmat tuottaisi lisää " kotivammaisia lapsia".

Kirjasta ilmestyi laajempi painos vuonna 1999 nimeltä " Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat".
Paloheimon kirja perustui hänen psykiatriselle vastaanotolle hakeutuneiden keski-ikäisten aikuista traumaattisiin lapsuuden kokemuksiin. -Ennen kotivammaisuus käsitteen syntyä, hän oli luonut käsitteen " äitivammaiset tyttäret", koska hänen vastaanotollaan oli aina enemmän naisia, kuin miehiä.

Lainaus Kotivammaisuuden synty- suomalaisen lapsuuden haavat kirja-arvostelusta.

"Raju kannaotto lasten ja nuorten pahoinvointiin.
Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvään lapsuuteen, mutta luonnollinen välittämisen ja huolenpidon ketju saattaa häiriintyä.
Kotien suljettujen ovien takaa voi löytyä hätkähdyttävää välinpitämättömyyttä, jopa henkistä väkivalta. Jokainen äiti ja isä ei rakastakaan lastaan".

Ihmisensuojelu.
Ehkä meidän itsekunkin olisi pysähdyttävä pohtimaan ja miettimään minkälaista jälkeä ( jätettä) saamme aikaiseksi omalla toiminnallamme ja käyttäytymisellämme.

Psykiatri Martti Paloheimo Ihmisensuojelu. Kirja julkaistu 1972.
Lainaus kirja-arvostelusta.

"Keskustelu ihmisen elinympäristön saastumisesta ja luonnonsuojelusta on ollut viimeaikoina voimakkaasti esillä.

Martti Paloheimo lähestyy kysymystä uudelta, omaperäisesltä taholta. Hän tarkastelee ihmis-suojelua luonnonsuojelun osana.
Samaan aikaan, kun luonto saastuu ympärillämme, vahingoittuu myös ihminen ei vain ruumiillisesti, vaan yhä laajemmassa mitassa myös henkisesti. Tämä kuvastuu erityisen näkyvästi psykiatrin käytännössä, ja on saanut tri Paloheimon kaavailemaan ihmisensuojelun kokonaisohjelmaa.
Hänen kirjansa on haaste yhteisöllemme edessä olevan tuhon estämiseksi. Se on debatti ja protestikirja, jossa myös lämpimällä tunteella ja avoimella itsetilityksellä on osansa.
Ihmissuojelun ohjelmaan kuuluvat mm. sellaiset oäivänpolttavat kysymykset, kuin mentaalihygienia, psykosomaattisten sairauksien ennakkotorjunta, lasten päiväkotikysymys, perheen ja aviosuhteen ongelmat nyky-yhteiskunnassa, nuorten erityisvaikeudet, ihmissuhteet työpaikalla. Alkuluvuissa on samalla ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys psykosomatiikan periaatteista".

Netistä löytyy haulla > suomalaisen lapsuuden haavat <, useita lainauksia kirjasta. ja keskusteluita.

Summa summarum! Näin Paloheimo kirjoitti vuonna 1972 ja 1999.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että "ihmisjätevuori" kasvaa päivä päivältä. - Miksi?

Olisiko aika "päivittää" Paloheimon kirjat ja julkaista kirja nimeltä " Yhteiskunnan vammauttamat lapset ja nuoret?
---

– Anonyymi (ei varmistettu)

Suosittelen Irja Wendischin kirjaa "Me sotilaiden lapset" (2009, ISBN 978-951-20-7967-4)

– Pieni pipo ja puulelut (ei varmistettu)

70-luvulla ja 80-luvulla sodankäyneitä setiä, Karjalan evakoita, kuoli sydänongelmiin ja syöpään.
He elivät terveiden elintapojen mukaisesti ja olivat kaikki olleet kovissa paikoissa. Selvinneet, mutta
paljon oli kavereita viereltä kaatunut. Ymmärsin, että verenpaine oli jokaisella jotenkin hunningolla,
vaikka kaikki eläkeikäänsä saakka tekivät maatiloillaan reipasta työtä. Alkoholia eivät juuri käyttäneet,
eikä tupakkaan koskettu, mutta kuolivat luonnollisen kuoleman reilu 60 vuotiaina (!).
Sitä on aiemminkin ihmetellyt, että miksi he kuolivat niin varhain ?

Toisella puolella sukua miehet olivat juuri liian nuoria, eivätkä joutuneet sotaan.
Heistä on vain yksi edesmennyt ja hänkin reilusti yli 80-vuotiaana.
Eron on ymmärtänyt syvemmin oman varttumisensa myötä yhä tarkemmin.

Sedät eivät sodasta juuri koskaan puhuneet mitään.
Pikemminkin sanoivat, ettei ollut rintamalla, vaikka olivatkin melkein tulleet liiskatuiksi kesällä 1944.
Heillä ei päälle päin näkynyt traumoja, ainakaan meidän nuorempien sukupolvien suuntaan,
toisinaan toivoivat hiljaa kotiseudulle pääsemistä, mutta eivät koskaan kyyneltä näyttäneet.
Kaatuneista sanoi joku heistä - sen harvan kerran kun asiasta puhui - että aluksi hirvitti nähdä
kuolleita paljon maastossa, omia ja vieraita, ja se tuntui hyvin pahalta. Sitten se alkoi tuntua jotenkin normaalilta, eikä siihen kiinnittänyt niissä oloissa kovasti huomiota enää.
Myöhemmin, voin kuvitella, hirveät näkymät saattoivat mieleen palata useinkin (?)

Kuitenkin, meille sukulaislapsille nuo sedät olivat aina mukavia ja huomaavaisia.
Kiitos siitä.

– Puhuminen olisi auttanut ? (ei varmistettu)

Kiitos hienosta sarjasta.

– Vände (ei varmistettu)

Aion hankkia käsiini tuon Irja Wendischin kirjan "Me sotilaiden lapset". Isäni taisteli Syvärillä ja myöhemmin Tali-Ihantalassa. Lähtiessään sotaan hän oli vain 18-vuotias nuorukainen Savosta. Ukkini oli punakaartilainen, joka kuoli isän ollessa 2-vuotias.

Äitini on täältä Rovaniemeltä ja hän toimi pikku-Lotissa. Äitini isä haavoittui sodassa ja vartioi venäläisiä sotavankeja inhimilliseen tapaansa. Hän lauloi yhdessä vankien kanssa ja antoi näille jopa kiväärinsä. Vangit toivat äidinisän kotiin kainaloista taluttaen ja kivääriä kantaen. Äitini ja sisaret heittivät leipää (liepuskaa) vangeille, vaikka se oli ankarasti kielletty.

Saksalaisia oli täällä Rovaniemellä ja itävaltalaiset alppijääkärit tulivat tutuiksi mummolleni ja hänen lapsilleen. Mummini pesi heidän pyykkiään maksua vastaan. Myöhemmin he kokivat evakkoreissun Lapin sodan yhteydessä. Kotiin palattuaan heitä odotti poltettu Rovaniemi.

Isäni haavoittui pari kertaa, mutta vain lievästi. Pahiten hän haavottui vasta sodan jälkeen raivaustöissä täällä Lapissa, kun saksalainen hyppymiina räjähti.

Paljon olisi kertomista, mutta hienoa, että tällainen ohjelmasarja esitetään YLE:n toimesta!

– Kauppis-Jaska (ei varmistettu)